Pari lorua

Posted on

KANSANVAPAHTAJA
Uskotko taikauskoon?
Kummalleko kumarrat?
Onko lähempänä Jumala
vaiko kaikki saatanat?
Harhailetko syrjäteillä?
Muista lohtua haetko?
Uskotko kaikista hyvää?
Lähimmäisiin turvaatko?

On minulla matkallani taivaan turva
Valta korkeampi maallista kirkkoa
Mitään pahaa ei voi tapahtua minulle
Pahat puheet eivät minua liikuta

Sain kulkea syrjäteitä
kirkonkirous niskassani
Taivaanani maankamara
ja noitatähti suojanani
Epätoivoiset ja sairaat
tulin kaikki tuntemaan
Tutkin ja tiesin loitsut
Keksin keinot parantaa
(…ja tehdä pahaa)

Olen henkipatto, Kristus-kerjäläinen
Noitakirjoista peräisin keinoni on
Otan sairailta kaikki sairaudet pois
Vastaan vaadin muutaman kolikon

Harvassa ovat ihmeteot
kirkon itse tekemät
Vain sanojen latteuksiin
pappismiehet pystyvät
Viisauden on valkea parta
Musta parta pahuuden
Papilla ei partaa ollenkaan
Merkki sielun sokeuden

Monenlaista noitaa maanteitä koluaa
Moni heistä kokee esiintyä taitavana
Huhu kulkee aina askelta ripeämmin
On minulla vain maine ja ääni noituva

Olen oikea puujumala
Aina parempi pappia
Aina kuuliaasti noudatan
vanhankansan tapoja
Maksa, perna, munuaiset
Ennustan sisuskaluista
Korpinmusta sydämeni
täyttyy hullun haaveista

Noitatähden piirsin seinään kirkon
Se on paikka missä ämmät juoruaa
Synkkä vakaumus ja mustalaisveri
Herran temppelin salassa kiroaa

Tuonpuoleisen viisautta
kalmiston kalkkinaamoilta
Noitakeinoja ja konsteja
itseoppineilta velhoilta
Olla parempi parantaja
Lauluin, loitsuin tenhota
Puhua aivan ääneti
ja tutkia tuntematonta

KUOLEMAN KIRJOISSA
Sydän täynnä kuolemia
aikakirjaan kirjaamattomia
Kirja täynnä ihmisnimiä,
eläneitä, tuonpuoleisia
Hän laski kivet kirkkomaan
ja otti kirjan käteensä
Yksi kivistä jäi uupumaan –
löysikö oman nimensä?

Sai kynänpään kynnestä
Veri palveli häntä musteena
Tuli sulka mustasta siivestä
Toimi kallo mustepullona

Päällä ajansyömät kannet
kalmiston piirissä nidotut
Sivut pelkkää ihmisnahkaa
vainajan hiuksin sidotut
Kirjailija ihmistarpeista
salanimen taa kätkeytyy
Käsissä kirja eläneiden
hän kuoleville näyttäytyy

Päästäpä kuoleman kirjoihin
ilman yllättävää käännettä
Luikerrella seassa vainajain
Näytellä kurjaa käärmettä

Näkee ristejä siellä täällä
Muistaa elävien kertomaa
Ei eroa ihmisten välille tee,
kohtalot toisiaan muistuttaa
Kaikki nimet ja päivämäärät
lukee kuin pitkää tarinaa
On aika miehen jo maatua,
laittaa kuolon karsinaan

Sulkakynän tarkat piirrot
Kirjaimet mustalla arkilla
Kuin kirjoissa elävä hahmo
luotu on maan tomulla

Ei muisteta yhtään nimeä
minkään kirjan sivuilta
Korppi, käärme ja ihminen
vain luonteen eri puolia
Yksi on perso kiiltävälle
Toinen paha pohjimmiltaan
Kolmas tyystin tietämätön
Maata vuoteekseen saa


Teologian hämärä

Posted on

TEOLOGIAN HÄMÄRÄ
Oli kerran olemassa eräs mies,
joka herätti kuolleet henkiin
Mutta hän on jo itsekin kuollut

Hiljaa tippuu kynttilävaha
Syvä hiljaisuus huoneessa
Vainajan silmät ovat auki
Ne lienee soveliasta sulkea
Omaiset ovat kaikki läsnä
Pian lakana peittää kasvoja
Haparoivat raamatunsanat
luovat vain vähän lohtua

Ei pappia he paikalle kaipaa,
eikä edes kuolleen hautaajaa
He kaipaa ruumiinnostattajaa

Hyvä omaisistaan huolehtia –
kunhan ei huolehdi turhia
Hyvä pähkäillä syvällisiäkin –
kunhan ei pähkäile liikoja
Miettiä kuoleman olemusta,
jonka niin harva tavoittaa
Joka harvoille vain valkenee
Se hämärän on teologiaa

Moni etsii tahoillaan Jumalaa
Mutta hän ei koskaan ilmesty
Kirjaa tutkii oppineet houkat

Vain viidesosa ihmisistä
kokee Jumalan yhteyden
Vain kuudesosa ihmisistä
saa paholaisen riivauksen
Lopuille Sana ei valkene
kuin vasta kuolinvuoteella
Uskonoppien hämäryys
ei tuota selvää vastausta

He viisastuiko niistä sanoista
avatessaan kirjan kalutun?
He totuutta etsi välistä rivien

Tyhjät silmät, sinertävä nahka
Kuollut mies harraskasvoinen
Vuoteen ympäröi henkien katras
Pieni rukous on lohtu lapsien
Pikkuhiljaa tippuu kynttilävaha
Käy ihmiselo kohden loppua
Omaisilla turvana kaluttu kirja
uudesti käännettyjä valheita